maanantai 23. toukokuuta 2011

An exit lights the sky

      
           On harvinaisen tosi, että ihminen arvostaa asioita joiden eteen joutuu taistelemaan. Tämä koskee niin henkilökahtaisia kuin universaaleja asioita, niin pieniä kuin suuria, niin kaikkea tavaroista, ihmisiin ja aatteisiin sekä kaikkea siltä väliltä. Katsoin tässä joku päivä ohjelmaa kahdesta ongelmanuoresta, jotka laitettiin sijaiskotiin viikoksi. He joutuivat aloittamaan huoneesta, jossa oli pelkstään patja lattialla, jopa heidän kaikki henkilökohtaiset tavaransa otettiin pois ja ehto niiden takaisin saamiseksi oli se, että he käyttäytyvät anettujen sääntöjen mukaan täysin tarkasti. Aluksi vastarinta oli kova, mutta viikon lopuilla molemmat sanoivat arvostavansa ja olevansa kiitollisia tavaroitaan plajon enemmän kuin ennen.
          Jäin sitten miettimään miten tämä soveltuu omassa elämässäni. Tavaroista otan enemmistön itsestäänselvyytenä, tunnustettakoon nyt tämä pieni puute. Mutta mitä ihmisiin tulee, asia on aivan eri. Tiedän olevani hyvinkin hankala aika ajoin, en esimerkiksi erityisesti tykkää luottaa ihmisiin, mutta toisaalta jos joku luottamukseni ansaitsee niin osaan sitä vaalia. Tiedän myös heittäytyväni parisuhteessa oikein hankalan multihuipentumaksi, toisaalta toivon että sitten kun asiat menevät hyvin niin sitä sitten osaa arvostaa enemmän ja olla niistä hyvistä hetkistä kiitollinen. Henkilökohtaisella tasolla taistelen myös tällähetkellä terveydestäni, vähemmän fyysisestä mutta siitäkin, ja vaikka ongelma on minun ja yksin minun, niin tiedän että se koskettaa ja aiheuttaa harmia, vahinkoa sekä vaivaa muillekkin. Tähän väliin pyydänkin anteeksi kailkilta niiltä, jotka tästä ovat joutuneet tai tulevat joutumaan osalliseksi, vaikka vain vähän tai vähän enemmän. Tiedän että tämä anteeksipyytö koskee hyvin useaa ihmistä ja tämä on tarkoittettu teille aivan kaikille ja kaikille tasapuolisesti.
         Sen sanottuani haluan myös mainita, että olen itse joutunut kokemaan sen, että minut otetaan itsestäänselvyytenä. Huoleni on sivuutettu sanomalla "sä oot niin vahva, mä uskon että sä pärjäät" Sinällään imartelevaa, että joku pitää minua vahvana, mutta se ei oikeuta huomioimattomuutta. Jokainen vahvakin ihminen tarvitsee tukea ja jokainen vahvakin ihminen luhistuu yksin jätettynä painolastinsa alle. Mutta ehkäpä hajoamisen jälkeen takaisin saatu ehjä ihminen on vahvempi kuin ennen, ehkäpä silloin osaa enemmän arvostaa itseään ja kuuntelee itseään tarkemmin. Toivoisinkin ettei kukaan tuomitse minua nyt, en ole parhaimmillani, mutta vielä minä eheydyn, vielä minä voitan ja sitten olen parempi ihminen, parempi kuin koskaan ennemmin. Minä lupaan.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Need therapy, therapy, Advertising causes need. Therapy, therapy, Advertising causes

          Lääkkeitä tässä mietiskelin. Onko ihminen enää oma itsensä, jos syö mielialalääkkeitä? Vaikka ne vaikuttaisivat vain vähän ja positiivisesti, niillä kumminkin on vaikutus. Ne vaikuttavat meilialaan ja sen myötä käyttäytymiseen ja loppupeleissä lääkkeet ovat aina huumausaineita. Samaan kastiin menee, jos miettii onko ihminen aidoimillaan lievästi alkoholin vaikutuksen alaisena. Sekin on huumausaine, joka vaikuttaa aivoihin. Se (muiden ominaisuuksien ohella) poistaa estoja, jolloin joidenkin mielestä ihmisen oikea olemus paljastuu.
          Itse koen, että ihminen on kokonaisuus, johon vaikuttavat alitajunta, kokemkset, estot, mielihalut jne. joten yhdenkin asian poistaminen tai siihen puuttuminen tekee ihmisestä jonkun muun, tai vähintään saman henkilön muunnellun version. Helppo on sanoa, että lääke ei muuta ihmistä, jos vaikutus on vain pieni ja positiivnen. Entä jos lääke vaikuttaakin negatiivisesti? Muuten hyvin toimiva lääke yhdistetään teityn särkylääkkeen kanssa ja henkilöstä tulee hyvin agressiivinen. Silloin todetaan, että lääke puhuu, ei ihminen itse. En vain voi henkilökaohtaisesti nähdä eroa siinä, vaikuttaako lääke vähän vai paljon, positiivisesti tai negatiivisesti, jokatapuksessa se muuttaa ihmistä. Joskus ehkäpä vain tietyissä tilanteissa, joskus ehkäpä huomaamatta jokaisessa lauseessa, jokaisessa teossa tai jokaisessa päätöksessä.
           Onko silti parempi olla täydellisen oma itsensä, kärsiä ja potea huonoa oloa, kuin olla ehkäpä onnellisempi ja saada helpompi elämä olemalla vain hieman muunneltu versio itsestään. Normaalit lääkeet eivät kumminkaan ole niin vahvoja, että vaikuttaisivat alitajuntaan joka on kumminkin vahvin pohja luonteelle ja käyttäytymiselle. En tosin tässä tapauksessa puhu ihmisistä joilla on paha masennus tai itsetuhoisuus etc. koska silloin lääke voi olla välttämättömyys. Lääkkeitä vain tunnutaan jakavan joskus kovin heppoisin perustein. En tosin tiedä onko pillereiden jakelu vain terveydenhuollolta riman alittamista, hoidon yksinkertaistamista ja kustannusten minimointia vai ehkäpä vakavampien psyykkisten sairauksien tehokasta ehkäisemistä. Täytyy myöskin todeta etten usko missään yhteydessä mustavalkoiseen ajatteluun ja valitettavan usein, kuten tässäkin tapauksessa, harmaa alue on kovin laaja ja vaikea määritellä.
            Enpä siis ole päätynyt asiassa mihinkään tulokseen. Riippuu ihmisestä, riippuu tapuaksesta, riippuu mistä roikkuu. Riippuu ehkäpä eniten siitä mitä ihminen itse haluaa. Ehkäpä joskus psykologi ja terapia riittäisivät, ehkäpä joskus niitä ei ole tarjolla, ehkäpä ihminen ei itse halua psykologia tavata. Joka tapauksessa voidaan muistaa, että Suomi hipoo kärkisijoja kaikissa itsemurhatilastoissa. Hyvinvointi kansalle siis nappia naamariin ja hymyssä suin kohti uusia pettymyksiä. Onneksi sentään lapset oppivat ja osaavat paremmin kuin muualla, olkaamme siis ylpeitä suorittajayhteiskunnasta, joka talloo jalkoihinsa herkimmät yksilöt menestymisen nimissä.
          Ja jotta nyt ei ihan synkistelyksi menisi niin mainostan tässä vielä omaa ahteria via koulun valokuvauskurssin blogin eli http://valoaika.blogspot.com/ Käykää katsomassa, jos kuvataidelukiolaisten räpellykset kiinnostusta yhtään herättävät.