keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Shake it like a polaroid picture

















































Tässä jaksossa koulussa kolme valokuvausta ja kaupanpäälle kuvataidekoulun valokuvaus, viime viikolla päälle 1500 kuvaa, mageee

tiistai 5. huhtikuuta 2011

          Tuntuu, että olen perustyytyväinen elämääni, siinä tyytyväisyydessäni seison elämäni keskellä aivain paikoillaan ja murenen palasiksi. Jos olisi joku syy, olisi tapahtunut jotain tai tuntisin jonkun olevan huonosti, mutta ei, ei tunnu että elämä kaatuu, koska ei tässä mitään huonoa taphdu, mutta oma mentaliteetti rapistuu pala palalta ja syyn puuttuessa on tilannetta hieman hankala korjata. Ainoastaan tiedän, että olen niin uupunut etten jaksaisi edes tuntea mitään, varsinkaan ääritunteita, hymyilen mutten naura, istun hiljaa ja tuijotan tyhjyyteen, mutta en ole surullinen enkä vihainen, olen vain yksinkertaisen tyhjä.
          Löysin kuitenkin tulevaisuudelleni suunnan, tai ainakin tavoitteen. Olin harkinnut Taideteollista korkeakoulua jo aikaisemmin, mutta tutustumiskäynnin jälkeen päätin, että aion pyrkiä valmistuttuani median laitokselle valokuvataiteen koulutusohjelmaan. Olen kovin onnellinen kun viimein tiedän viimein minne haluan ja alan jo odottaa valmistumistani. Toinen mitä odotan, kaikkien muiden suomalaisten tavoin, on tietysti kesä, mutta siitäkin on kadonnut se tietty vapauden hohde. Aikaisemmin unelmoin kuinka voi nähdä kavereita, vallata puistot ja rannat ja olla nukkumatta vaikka viikkon jos siltä tuntuu. Tällähetkellä odotan eniten varmaan sitä, että kesäaamuisin saa olla kotona yksin kaikessa hiljaisuudessa ja mennä ulos kuistille lukemaan kirjaa ja nauttia lämmöstä.
          Itseasiassa tälläkin hetkellä nautin eniten rauhasta ja yksinäisyydestä, jonka tämä muuten niin kirottu koeviikon on tuonut. Saan olla yksin kotona, pystyn viettämään aamulla ensimmäiset 15 minuttiia rauhaisesti vaan istumalla sängynlaidalla silitellen kissaa, kun verhojen läpi siivilöityvä auringonvalo lämittää jo hieman. Ärsyttää tosin tämä uupumuksen tuoma luonteeni taantumus. Nautin lähinnä samoista asioista kuin eläköityvä sukupolvi, mutta uskon tai ainakin haluan uskoa, että tämä on ohimenevää. Ehkäpä annan myöskin kesälle liian vähän painoarvoa, ehkäpä aliarvioin valon ja vapauden tunteen voiman. Huomasin nimittäin jo tänään, että seisoessani ikkunan edessä ja nautiessani sisään tulvivasta valosta, minä hymmyilin, pitkästä aikaa aivan huomaamatta ja ilman mitään syytä, minä hymyilin.
          Haluan vielä tähän loppuun sanoa, että olen pahoillani etten ole kirjoittanut pitkään aikaan, pahoitteluni saattaa tietysti olla hieman mitätön, kun lukijakuntani koostuu arviolta noin kolmesta ihmisestä, mutta teille harvoille ja valituille syvin anteeksipyyntöni. Joudun myös heti perään pahoittelemaan sitä, että poikkesin (joskin tietoisesti) blogini aiheesta joka koittaa olla kovin positiivinen, en vaan koe itseäni kovin kykeneväiseksi suoltamaan elämäniloista luritusta nimenomaisella hetkellä. Olen aloittanut tämänkin kirjoittamisen jo varmaan viisi kertaa aiemmin, mutta luovuttanut aina noin ensimmäisen kappaleen puolivälissä, mutta nyt ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tässähän sitä sitten luette. Ei sitten muuta kuin jaksamisia kaikille, kyllä tästä vielä selvitään, vaikkei hengissä niin toivottavasti hyvin edes siihen asti.

                                                                ps. värjäsin hiukset