torstai 28. heinäkuuta 2011

Enough is enough

"Jos mä saisin palata menneisyyteen, yhen kerran ja vaan yhen, niin mä en palais näkemään mun äitiä, joka kuoli kun mä olin vielä nuori. Mä palaisin takaisin tapaamaan sut, mä palaisin aikaan millon me oltiin vielä läheisiä, että mä vielä kerran, vielä yhden kerran saisin nähä meidät onnellisina ja olla sun vierellä"

Joitain asioita ei voi selvittää, ne pitää hyväksyä tai ne pitää unohtaa. Entä jos unohtaminen on mahdotonta ja hyväksyminen tuntuu henkiseltä itsemurhalta? Kaipaus on tunne, joka kertoo, että välittää. Joskus vaan kaipaa jotain, jota ei tule ikinä enää tavoittamaan. Mitä tässä tilanteessa voi tehdä, muuta kuin kärsiä niin pitkään, että kaikki tunteet on kulutettu loppuun. Ei varmaan mitään. On alistuttava ja myönettävä, että nyt ei auta. Nyt ei auta, ei mikään muu kuin se, että on kärsittävä, lyötynä ja pää painuksissa

torstai 7. heinäkuuta 2011

Tauko paikallaan

          En ole elämässäni ennen ollut näin väsynyt kuin nyt, kun olen lomalla ja saan vain nukkua ja toljottaa tietokonetta aivokuoleman partaalla. Väsymyksestä johtuen en ole jaksanut kirjoittaa mitään pitkään aikaan ja siltä varalta jos en jaksa tulevaisuudessakaan, niin monilahjakkaana nerona loin rinakkais alter egon. http://bananana666.blogspot.com/  Eli aloitin siis uuden blogin, joka perustuu pääasiallisesti kuvalliseen esittämiseen, jonka koen paljon vähemmän rasittavaksi kuin tämän runoilun pakertamisen. En kumminkaan kuoleta vielä tätä blogia, koska äidinkielen opettajan painostavat sanat raikavat takaraivossa, että kirjoittaminen kanattaa, vaikka sitten vaan blogiin tai omaksi iloksi. Ylioppilaskirjoituksia odotelessa..

maanantai 23. toukokuuta 2011

An exit lights the sky

      
           On harvinaisen tosi, että ihminen arvostaa asioita joiden eteen joutuu taistelemaan. Tämä koskee niin henkilökahtaisia kuin universaaleja asioita, niin pieniä kuin suuria, niin kaikkea tavaroista, ihmisiin ja aatteisiin sekä kaikkea siltä väliltä. Katsoin tässä joku päivä ohjelmaa kahdesta ongelmanuoresta, jotka laitettiin sijaiskotiin viikoksi. He joutuivat aloittamaan huoneesta, jossa oli pelkstään patja lattialla, jopa heidän kaikki henkilökohtaiset tavaransa otettiin pois ja ehto niiden takaisin saamiseksi oli se, että he käyttäytyvät anettujen sääntöjen mukaan täysin tarkasti. Aluksi vastarinta oli kova, mutta viikon lopuilla molemmat sanoivat arvostavansa ja olevansa kiitollisia tavaroitaan plajon enemmän kuin ennen.
          Jäin sitten miettimään miten tämä soveltuu omassa elämässäni. Tavaroista otan enemmistön itsestäänselvyytenä, tunnustettakoon nyt tämä pieni puute. Mutta mitä ihmisiin tulee, asia on aivan eri. Tiedän olevani hyvinkin hankala aika ajoin, en esimerkiksi erityisesti tykkää luottaa ihmisiin, mutta toisaalta jos joku luottamukseni ansaitsee niin osaan sitä vaalia. Tiedän myös heittäytyväni parisuhteessa oikein hankalan multihuipentumaksi, toisaalta toivon että sitten kun asiat menevät hyvin niin sitä sitten osaa arvostaa enemmän ja olla niistä hyvistä hetkistä kiitollinen. Henkilökohtaisella tasolla taistelen myös tällähetkellä terveydestäni, vähemmän fyysisestä mutta siitäkin, ja vaikka ongelma on minun ja yksin minun, niin tiedän että se koskettaa ja aiheuttaa harmia, vahinkoa sekä vaivaa muillekkin. Tähän väliin pyydänkin anteeksi kailkilta niiltä, jotka tästä ovat joutuneet tai tulevat joutumaan osalliseksi, vaikka vain vähän tai vähän enemmän. Tiedän että tämä anteeksipyytö koskee hyvin useaa ihmistä ja tämä on tarkoittettu teille aivan kaikille ja kaikille tasapuolisesti.
         Sen sanottuani haluan myös mainita, että olen itse joutunut kokemaan sen, että minut otetaan itsestäänselvyytenä. Huoleni on sivuutettu sanomalla "sä oot niin vahva, mä uskon että sä pärjäät" Sinällään imartelevaa, että joku pitää minua vahvana, mutta se ei oikeuta huomioimattomuutta. Jokainen vahvakin ihminen tarvitsee tukea ja jokainen vahvakin ihminen luhistuu yksin jätettynä painolastinsa alle. Mutta ehkäpä hajoamisen jälkeen takaisin saatu ehjä ihminen on vahvempi kuin ennen, ehkäpä silloin osaa enemmän arvostaa itseään ja kuuntelee itseään tarkemmin. Toivoisinkin ettei kukaan tuomitse minua nyt, en ole parhaimmillani, mutta vielä minä eheydyn, vielä minä voitan ja sitten olen parempi ihminen, parempi kuin koskaan ennemmin. Minä lupaan.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Need therapy, therapy, Advertising causes need. Therapy, therapy, Advertising causes

          Lääkkeitä tässä mietiskelin. Onko ihminen enää oma itsensä, jos syö mielialalääkkeitä? Vaikka ne vaikuttaisivat vain vähän ja positiivisesti, niillä kumminkin on vaikutus. Ne vaikuttavat meilialaan ja sen myötä käyttäytymiseen ja loppupeleissä lääkkeet ovat aina huumausaineita. Samaan kastiin menee, jos miettii onko ihminen aidoimillaan lievästi alkoholin vaikutuksen alaisena. Sekin on huumausaine, joka vaikuttaa aivoihin. Se (muiden ominaisuuksien ohella) poistaa estoja, jolloin joidenkin mielestä ihmisen oikea olemus paljastuu.
          Itse koen, että ihminen on kokonaisuus, johon vaikuttavat alitajunta, kokemkset, estot, mielihalut jne. joten yhdenkin asian poistaminen tai siihen puuttuminen tekee ihmisestä jonkun muun, tai vähintään saman henkilön muunnellun version. Helppo on sanoa, että lääke ei muuta ihmistä, jos vaikutus on vain pieni ja positiivnen. Entä jos lääke vaikuttaakin negatiivisesti? Muuten hyvin toimiva lääke yhdistetään teityn särkylääkkeen kanssa ja henkilöstä tulee hyvin agressiivinen. Silloin todetaan, että lääke puhuu, ei ihminen itse. En vain voi henkilökaohtaisesti nähdä eroa siinä, vaikuttaako lääke vähän vai paljon, positiivisesti tai negatiivisesti, jokatapuksessa se muuttaa ihmistä. Joskus ehkäpä vain tietyissä tilanteissa, joskus ehkäpä huomaamatta jokaisessa lauseessa, jokaisessa teossa tai jokaisessa päätöksessä.
           Onko silti parempi olla täydellisen oma itsensä, kärsiä ja potea huonoa oloa, kuin olla ehkäpä onnellisempi ja saada helpompi elämä olemalla vain hieman muunneltu versio itsestään. Normaalit lääkeet eivät kumminkaan ole niin vahvoja, että vaikuttaisivat alitajuntaan joka on kumminkin vahvin pohja luonteelle ja käyttäytymiselle. En tosin tässä tapauksessa puhu ihmisistä joilla on paha masennus tai itsetuhoisuus etc. koska silloin lääke voi olla välttämättömyys. Lääkkeitä vain tunnutaan jakavan joskus kovin heppoisin perustein. En tosin tiedä onko pillereiden jakelu vain terveydenhuollolta riman alittamista, hoidon yksinkertaistamista ja kustannusten minimointia vai ehkäpä vakavampien psyykkisten sairauksien tehokasta ehkäisemistä. Täytyy myöskin todeta etten usko missään yhteydessä mustavalkoiseen ajatteluun ja valitettavan usein, kuten tässäkin tapauksessa, harmaa alue on kovin laaja ja vaikea määritellä.
            Enpä siis ole päätynyt asiassa mihinkään tulokseen. Riippuu ihmisestä, riippuu tapuaksesta, riippuu mistä roikkuu. Riippuu ehkäpä eniten siitä mitä ihminen itse haluaa. Ehkäpä joskus psykologi ja terapia riittäisivät, ehkäpä joskus niitä ei ole tarjolla, ehkäpä ihminen ei itse halua psykologia tavata. Joka tapauksessa voidaan muistaa, että Suomi hipoo kärkisijoja kaikissa itsemurhatilastoissa. Hyvinvointi kansalle siis nappia naamariin ja hymyssä suin kohti uusia pettymyksiä. Onneksi sentään lapset oppivat ja osaavat paremmin kuin muualla, olkaamme siis ylpeitä suorittajayhteiskunnasta, joka talloo jalkoihinsa herkimmät yksilöt menestymisen nimissä.
          Ja jotta nyt ei ihan synkistelyksi menisi niin mainostan tässä vielä omaa ahteria via koulun valokuvauskurssin blogin eli http://valoaika.blogspot.com/ Käykää katsomassa, jos kuvataidelukiolaisten räpellykset kiinnostusta yhtään herättävät.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

Shake it like a polaroid picture

















































Tässä jaksossa koulussa kolme valokuvausta ja kaupanpäälle kuvataidekoulun valokuvaus, viime viikolla päälle 1500 kuvaa, mageee

tiistai 5. huhtikuuta 2011

          Tuntuu, että olen perustyytyväinen elämääni, siinä tyytyväisyydessäni seison elämäni keskellä aivain paikoillaan ja murenen palasiksi. Jos olisi joku syy, olisi tapahtunut jotain tai tuntisin jonkun olevan huonosti, mutta ei, ei tunnu että elämä kaatuu, koska ei tässä mitään huonoa taphdu, mutta oma mentaliteetti rapistuu pala palalta ja syyn puuttuessa on tilannetta hieman hankala korjata. Ainoastaan tiedän, että olen niin uupunut etten jaksaisi edes tuntea mitään, varsinkaan ääritunteita, hymyilen mutten naura, istun hiljaa ja tuijotan tyhjyyteen, mutta en ole surullinen enkä vihainen, olen vain yksinkertaisen tyhjä.
          Löysin kuitenkin tulevaisuudelleni suunnan, tai ainakin tavoitteen. Olin harkinnut Taideteollista korkeakoulua jo aikaisemmin, mutta tutustumiskäynnin jälkeen päätin, että aion pyrkiä valmistuttuani median laitokselle valokuvataiteen koulutusohjelmaan. Olen kovin onnellinen kun viimein tiedän viimein minne haluan ja alan jo odottaa valmistumistani. Toinen mitä odotan, kaikkien muiden suomalaisten tavoin, on tietysti kesä, mutta siitäkin on kadonnut se tietty vapauden hohde. Aikaisemmin unelmoin kuinka voi nähdä kavereita, vallata puistot ja rannat ja olla nukkumatta vaikka viikkon jos siltä tuntuu. Tällähetkellä odotan eniten varmaan sitä, että kesäaamuisin saa olla kotona yksin kaikessa hiljaisuudessa ja mennä ulos kuistille lukemaan kirjaa ja nauttia lämmöstä.
          Itseasiassa tälläkin hetkellä nautin eniten rauhasta ja yksinäisyydestä, jonka tämä muuten niin kirottu koeviikon on tuonut. Saan olla yksin kotona, pystyn viettämään aamulla ensimmäiset 15 minuttiia rauhaisesti vaan istumalla sängynlaidalla silitellen kissaa, kun verhojen läpi siivilöityvä auringonvalo lämittää jo hieman. Ärsyttää tosin tämä uupumuksen tuoma luonteeni taantumus. Nautin lähinnä samoista asioista kuin eläköityvä sukupolvi, mutta uskon tai ainakin haluan uskoa, että tämä on ohimenevää. Ehkäpä annan myöskin kesälle liian vähän painoarvoa, ehkäpä aliarvioin valon ja vapauden tunteen voiman. Huomasin nimittäin jo tänään, että seisoessani ikkunan edessä ja nautiessani sisään tulvivasta valosta, minä hymmyilin, pitkästä aikaa aivan huomaamatta ja ilman mitään syytä, minä hymyilin.
          Haluan vielä tähän loppuun sanoa, että olen pahoillani etten ole kirjoittanut pitkään aikaan, pahoitteluni saattaa tietysti olla hieman mitätön, kun lukijakuntani koostuu arviolta noin kolmesta ihmisestä, mutta teille harvoille ja valituille syvin anteeksipyyntöni. Joudun myös heti perään pahoittelemaan sitä, että poikkesin (joskin tietoisesti) blogini aiheesta joka koittaa olla kovin positiivinen, en vaan koe itseäni kovin kykeneväiseksi suoltamaan elämäniloista luritusta nimenomaisella hetkellä. Olen aloittanut tämänkin kirjoittamisen jo varmaan viisi kertaa aiemmin, mutta luovuttanut aina noin ensimmäisen kappaleen puolivälissä, mutta nyt ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tässähän sitä sitten luette. Ei sitten muuta kuin jaksamisia kaikille, kyllä tästä vielä selvitään, vaikkei hengissä niin toivottavasti hyvin edes siihen asti.

                                                                ps. värjäsin hiukset

torstai 24. helmikuuta 2011

Elämän suuria iloja

           Elämääni sisältyy monta uskomattoman ihanaa ihmistä ja vaikka en halua heitä mihinkään järjestykseen laittaa niin haluan omistaa tämän julkaisun yhdelle tietylle henkilölle, nimittäin Annika Silvennoiselle. Olemme tunteneet vasta hieman yli puolitoista vuotta, mutta siihenkin lyhyeeseen aikaan on sisältynyt monen monta hyvää hetkeä. Annika on eloisa ja ystävällinen, arvostan hänen avoimuuttaan ja ihailen hänen aikaansaavuuttaan ja elämänasenettaan.


















           Olen iloinen ja etuoikeutettu, että saan kuulua lähipiiriisi ja toivon, että pysymme ystävinä vielä pitkälle harmaaseen tulavaisuuteen. Olet minulle, monen muun tavoin, äärettömän tärkeä.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

          Nyt on taasen hieno ja hyvin tapahtumarikas viikko takana ja ehkäpä juuri siitä syystä olen aivan rätti poikki puhki väsynyt. Ajattelin siis tässä kirjoittamisen motivaation puutteessa kertoa asiani pääasiallisesti kuvin.
          Viikollinen kokeita takana ja vaikka kovin stressaavaa niin samalla vapauttavaa, koska aikaa jää koulun ulkopuolellekkin koulun loppuessa viimeistään kahdeltatoista päivittäin. Keskiviikkona sitten koulunjälkeen toteutimme Annikan kanssa spontaanin kuvaussession koulun vessoissa.





           Torstaina Ellan kanssa kävin kahvila Johdossa syömässä. Om nom nom.



          Kiertelimme myös monen monta kauppaa läpi joista löytyi paita kertaa kaksi sekä kengät, yhteishintaan 20e. Sai taas kulutushysterinen sieluni sopivasti täyttymystä Helsingin alennusmyynneistä.
          Vieläkin syvemmin sävähdytti kuitenkin perjantainen löytö, pelastin hylättyjen löytötavaroiden joukosta täysin toimivan iPod nanon. Tunnontuskia herättävää on ajatella että pöydällä komeilee jonkun muun soitin, mutta jos en sitä olisi ottanut komeilisi se tälläkin hetkellä roskiksen pohjalla. Ehkäpä en siis suurempaa vääryyttä toteuttanut. Hienointa ehkä kuitenkin on, että minulta varastettiin väriä myöten täysin samanlainen iPod viime vuoden vappuna. Kohtalon ivaa kerrakseen.
           Pelastin roskakorilta myös kolme huivia itselle ja yhden poikaystävälle, kaksi sormusta, kuulokkeet, laskimen ja kovin söpön pyyhekumin.












          Perjantai jatkui Simonkylässä Jannen ja Susannan luona, täytyy kunnioittaa talon uhraamista jo toistamiseen, kiitos ja kumarrus.






            Lauantaina ei oikein mitään rakentavaa tullut tehtyä, pelailin poikaystävän kanssa Ps2 ja söin tacoja ja sipsejä salsadipillä, Mehico! Tänään olin ahkera ja tein sushia. Om nom nom nom. Yhtä syömistä koko elämä.


          Kovasti pahoittelen etten sisällyttänyt tähän julkaisuun mitään valaisevaa elämänohjetta tai minkäänlaista elämäntarkoitusken pohdintaa, vaan tein tälläisen "hei kävin paskalla 97 kertaa viimeviikkolla ja kaikkia kiinnostaa" -merkinnän. Ehkäpä koeviikko on vaatinut sen verran veroa että olen elänyt kuluneet 7 päivää kohtuu vakavassa aivokuoliossa ja teksti on valitettavasti sen mukaista. Toivottavasti tästä tokenen ja sitä edesauttaakseni lähden nyt katselemaan kauneusunia. Että ei muuta kuin tasapuolisesti kaikille oikein hyvää yötä.